Lasityttö
Lasityttö on dokumentaarinen romaani insestistä ja sen seurauksista. Se on hiljattain valmistunut Eila Annikki Asikaisen suomennos alkujaan Tanskassa vuonna 2004 ilmestyneestä ja siellä menestykseksi muodostuneesta alkuperäisteoksesta Glaspigen (Karin Dyhr & Marianne Holmen).
Romaani on toisen kirjoittajista, Karin Dyhrin, elämään pohjautuva riipaiseva dokumentti. Päiväkirja- ja kirjekatkelmin sekä runoin ja potilaskertomuksin elävöitetty kertomus on koruton todiste siitä, mitä seurauksia lapsen seksuaalisella hyväksikäytöllä voi yksilölle olla.
Lisäksi romaani kuvaa todistusvoimaisesti traumatisoituneen todellisuutta ja sitä, kuinka lapsuuden ajan trauma pyrkii kätkeytymään kantajaltaan, mikä voi muodostua esteeksi oikean diagnoosin ja avun saamiselle.
Lapsuudenkoti
Pienen Ida-tytön lapsuudenkoti näytti ulospäin onnelliselta perheidylliltä. Ida asui vanhempiensa, kahden isoveljensä ja koiran kanssa suuressa talossa. Perhe-elämä vaikutti seesteiseltä, ja musiikin harrastaminen yhdisti kaikkia perheenjäseniä toisiinsa. Perheen sisällä luettiin paljon ja käytiin usein intellektuaalisuuden sävyttämiä keskusteluja. Ulkopuolisten silmissä perhe nautti sosiaalista arvostusta.
Sen sijaan perheen vääristynyt tunneilmasto ei näkynyt ulkopuolisille: Se, ettei perheen sisällä ollut sijaa negatiivisille tunteille, ei hallinnut kanssakäymistä ystävien ja tuttujen kanssa. Kukaan ulkopuolinen ei myöskään havainnut onnellisen pinnan alla vaikuttavia kaksoisstandardeja eikä tukahdutettujen tunteiden ja tarpeiden, ristiriitaisten viestien ja ääneen lausumattomien odotusten ja vaatimusten täyttämää kodin ilmapiiriä.
Idalle hänen perheessään vallitseva kaksoistodellisuus konkretisoitui mitä karuimmalla tavalla: äidin vielä imettäessä Idaa hänen isänsä alkoi käyttää tätä seksuaalisesti hyväkseen.
Hyväksikäytön tumma varjo
Miltei elämänsä alusta asti Idan todellisuuden jakoivat päiväisä ja yöisä. Yöisän, joka oli pedofiili, tunsi vain Ida. Mutta aina kun yön jälkeinen aamu koitti, elämä Idan ympärillä oli kuin ennenkin, ja yöllä tapahtunut tuntui valheelta. Kukaan tai mikään ei tukenut Idan kokemusta tapahtuneesta, minkä myötä Idan todellisuuden taju ei päässyt kehittymään ja hän ajautuu yhä syvemmälle itse-epäilyihin.
Öisistä tapahtumista isän kanssa muodostui salaisuus, jonka varjelemiseksi Ida rakensi mielessään sisäänsä sulkevan kehän itsensä ja isänsä ympärille. Hyväksikäyttötilanteissa Ida oppi suojaamaan itseään dissosioimalla, “samaistumalla seinään”. Vain siten hän pystyi selviytymään sietämättömiltä tuntuvista kokemuksistaan.
“Sinä olet täynnä valhetta, niin kuin oli isoäitisikin.”
Hyväksikäytön jatkuessa Idan nuoren elämän täytti pelko. Hän pelkäsi isän vaatimuksia kotona. Hän pelkäsi salaisuuden paljastumista. Samanaikaisesti Idalla oli vahva tunne, että hän on viallinen ja väärä lapsi. Pahaa oloaan Ida ei kuitenkaan voinut näyttää ulospäin, vaan hän pyrki kaiken aikaa vaikuttamaan iloiselta ja tyytyväiseltä lapselta. Myös koulussa suoriutumisesta tuli hänelle tärkeää.
Idan hyväksikäyttöä kesti arviolta 17 vuoden ajan. Koko sen ajan Ida voi pahoin, ja tuska oli kasvanut hänen sisällään jatkuvasti. Lukioaikana Ida tajusi, että hän pystyi siirtämään sisäisen tuskansa syrjään vahingoittamalla itseään. Alkoi itsensä viiltely.
Kirjoitettuaan ylioppilaaksi Ida muutti pois kotoaan Englantiin. Siellä hän opiskeli musiikkiterapeutiksi, mutta alkoi myös oirehtimaan lapsuuttaan yhä pahemmin. Pian Idan isä sairastui ja kuoli, mutta isän Idalle jättämät vauriot jäivät elämään.
Paheneva oireilu ja sairaalakierre
Ollessaan 30-vuotias Idan ongelmat olivat siinä pisteessä, että hän joutui ensimmäistä kertaa sairaalahoitoon. Seuraavien 17 vuoden aikana Idalle kertyi yli 70 hoitojaksoa eri sairaaloiden psykiatrisilla osastoilla.
Ensi kertaa sairaalaan tullessaan Ida oli yrittänyt kertoa henkilökunnalle isänsä hyväksikäytöstä, mutta tämä sairaskertomuksen tieto hautautuu arkistoihin. Myöhemmin hän alkoi itsekin unohtamaan, mikä hänen vihansa aiheuttaja on.
Sairaalahoitojen aikoina Idan olotila vaihteli paljon. Vaikka olotila tuntuukin ajoittain paremmalta, itsemurha-ajatukset lisääntyvät Idan elämässä samoin kuin itsetuhoisuus. Oireiden ollessa voimakkaimmillaan Ida hakkasi päätänsä seinään ja viilteli itseään toistuvasti. Henkilökunta tunsi itsensä usein voimattomaksi Idan itsetuhoisuuden edessä.
“Idalta ei ole koskaan puuttunut tarkkanäköisyyttä huomatakseen, mistä kaupungin parhaat lasinpalaset löytyvät. Hän viiltelee itseään ja valuttaa näin pois myrkkyä sisältään.”
Hoitojärjestelmän sisällä Ida kohtasi useita puutteita, jotka vaikeuttivat hänen tietään kohti paranemista. Merkittävänä ongelmana Idan kohdalla oli, että juuri kukaan ei kysynyt tai ollut kiinnostunut syistä, jotka olivat johtaneet Idan sekasortoiseen tilaan. Sen sijaan Idalle tehtiin jatkuvasti uusia diagnooseja, joista seurasi vääriä hoitoja ja lääkityksiä.
Henkilökunnan keskuudessa Ida oli epämääräisten oireidensa vuoksi kiistanalainen potilas. Hämmennystä herätti sekin, että hän pystyi toimimaan samanaikaisesti kahdella tasolla: olemaan älykäs ja aistiharhainen. Ida joutui toistuvasti kohtaamaan henkilökunnan taholta epäilyjä, ettei olekaan sairas vaan ainoastaan huomionhakuinen. Hoitohenkilökunta oli Idan suhteen usein turhautunut.
Idan sairaalahoitojen aikaista elämää leimasi vaihtelu parempien, toivoa herättävien aikojen ja ahdistavien, syvään toivottomuuteen syöksevien jaksojen välillä. Elämän aallonpohjista huolimatta Ida pystyi sinnikkäästi säilyttämään uskonsa omaan paranemiseensa. Hänellä oli tahtoa selvitä, tahtoa tulla terveeksi. Ilman sitä lopputulos olisi luultavasti ollut toisenlainen.
“Missä on säilytyspaikka radioaktiivisille tunteille?”
Merkittäviksi toivon ankkureiksi Idalle muodostuivat hänen kaksi hoitajaansa, joiden kanssa löydetyn yhteyden kautta Ida vähitellen onnistui pääsemään käsiksi omiin kipupisteisiinsä. Toipumisen kannalta keskeiseksi osoittautui terapiasuhde Kimin kanssa. Kimillä oli alusta lähtien erityistä kiinnostusta Idan oirehtimista kohtaan. Kimin onnistui voittaa Idan luottamus. Keskustelut Kimin kanssa lisäsivät pikkuhiljaa Idan itseluottamusta ja itsetuntoa. Paranemisen merkit alkoivat näkymään Idassa.
Huolimatta synkeistä lapsuuden kokemuksista, pitkistä ja hapuilevista sairaalavuosista ja sinä aikana usein päätään nostavasta itsetuhoisuudesta Ida onnistui lopulta toipumaan traumastaan. Hän oli yli 50-vuotias, ja oli tilanteessa, jossa sairaala oli saanut tarpeeksi hänestä, ja hän sairaalasta. Ida päätti ottaa vastuun elämästään.
Tulevina vuosina Ida onnistui oman elämänsä haltuun otossa. Vaikka menneisyyden haamut saattoivat edelleen muistuttaa häntä olemassaolostaan, Idan ei enää tarvinnut antautua niiden edessä. Ida löysi elämäänsä tyytyväisyyden, jopa onnen. Osa tästä onnesta liittyi Idan solmimaan parisuhteeseen, annettuun ja vastaanotettuun rakkauteen ja perhe-elämään. Lopulta Idan kävi hyvin.
“Nyt hän seisoo keskellä elämää, jossa ei ole kysymys kuolemasta eikä elämästä selviämisestä, vaan siitä tehtävästä, jota hän on aina toivonut itselleen: toisen ihmisen rakastamisesta ja rakastetuksi tulemisesta.”
Hoitojärjestelmän kritiikki
Idan tarinaan liittyy olennaisesti myös kritiikki 1980- ja 1990-lukujen Tanskan psykiatrista hoitojärjestelmää kohtaan. Tämä kritiikki voi puhutella lukijaa suomalaisessakin kontekstissa.
Myös Suomessa, varsinkin edeltävinä vuosikymmeninä, lapsuudenaikaisen seksuaalisen hyväksikäytön tunnistaminen oireiden takaa on ollut hoitojärjestelmissä puutteellista. Jos potilas ei ole pystynyt itse kertomaan hyväksikäytöstä, trauman aiheuttamien monenkirjavien oireiden perusteella hänelle on saatettu antaa diagnooseja ja niihin lääkkeitä ja hoitoja, jotka eivät kuitenkaan ole vaikuttaneet häneen parantavasti.
Psykiatriseen hoitoon kohdistuva kritiikki, jonka mukaan hoitojärjestelmä ei ole tarpeeksi kiinnostunut sekasortoisen potilaan tilaan johtaneista syistä, on myös relevanttia. Emotionaalisen trauman tapauksessa keskittyminen näihin syihin on kuitenkin keskeistä – seikka, jonka Ida vaistonvaraisesti ymmärsi sairaalassa ollessaan.
Idan vaiherikkaan ja lopulta toipumiseen johtaneen elämäntarinan kulku olisi voinut olla erilainen, jos hän ei olisi kohdannut Kimiä, ymmärtävää ja välittävää terapeuttia, joka johdatteli hänet tärkeisiin oivalluksiin itsestään ja elämästään. On osin onnekasta sattumaa, että Ida sai nauttia Kimin myötätuntoisen parantavasta vaikutuksesta yleisen empatiavajeen luonnehtimassa psykiatrisen sairaanhoidon ympäristössä. Samanlainen sattumanvaraisuus vallitsee edelleen hyväksikäytön uhrien hoidon suhteen: hoitoon hakeutuva saa olla tyytyväinen, jos saa osakseen riittävää ymmärtämystä ja pääsee oikeanlaiseen hoitoon. Toimivaan ja tulokselliseen terapiasuhteeseen päätyminen ei toteudu kaikkien sitä tarvitsevien kohdalla.
Lukusuositus
Lasityttö voi olla raju mutta myös herättävä lukukokemus. Hyväksikäytön vakavuus ja sen pitkäaikaiset seuraukset uhrin koko elämälle kuvautuvat seikkaperäisesti kertomuksen varrella. Eläytyminen Idan osaan pienenä tyttönä kieroutuneessa kodissaan tai vanhempana psykiatrisen sairaalan suljetulla osastolla saattaa nostattaa ahdistuksen tunteita.
Lukijalle, joka on itse kokenut hyväksikäyttöä lapsuudessaan, kertomus tuo esiin monia samaistumiskohtia. Tuttuutta ja yhtäläisyyksiä voi havaita vaikkapa Idan kokemuksista itsestään viallisena ja vääränlaisena lapsena, tai hänen mielenmaisemastaan, jota pitkään hallitsivat valtava pelko ja ahdistus. Lapsena hyväksikäytettyjen kokemuksissa on paljon yhdenmukaisuuksia, ja niiden havaitseminen voi helpottaa suhtautumista omaan menneisyyteensä.
