Kuinka moni?
Kuinka moni hyväksikäyttäjä on jälkikäteen katunut tekojaan?
Kuinka moni on tuntenut piston sydämessään, myöntänyt tehneensä todella väärin ja sen johdosta pyytänyt anteeksi?
Harvinainen katumus
Suomen Delfinsissä uhreja auttaessamme saadun kokemuksen mukaan hyväksikäyttäjien jälkikäteen tekojaan kohtaan osoittama katumus on hyvin harvinaista. Sen sijaan on yleistä, että tekijät mahdollisuuksien mukaan kieltävät tekonsa, vähättelevät niitä, pyrkivät oikeuttamaan ne, selittävät ne itselleen ja muille parhain päin, tai yksinkertaisesti ovat täysin välinpitämättömiä tekojensa oikeutuksesta ja seurauksista.
Hyväksikäyttäjiä on erilaisia, ja heidän motiivinsa tekoihin voivat vaihdella. Kaikkia heitä kuitenkin yhdistää se tosiasia, että he ovat vahingoittaneet lasta käyttämällä häntä välineenä omien kieroutuneiden halujensa tyydyttämiseen.
Tutkimusten perusteella hyväksikäyttäjistä muodostuu kuva, jonka mukaan heillä on usein suuria ongelmia esimerkiksi tunteiden säätelyssä, uskomuksissa, asenteissa ja empatiakyvyssä. Vaikka poikkeuksia onkin, meille uhrien auttajille välittyneen kokemuksen mukaan hyväksikäyttäjät eivät yleensä osoita sen enempää halua kuin kykyäkään muuttumiseen ihmisinä.
Ripustautuminen hyväksikäyttäjään
Edellistä taustaa vasten on auttamaan pyrkivänä työntekijänä aina yhtä hämmentävää törmätä seuraavanlaiseen ilmiöön: lapsena hyväksikäytetyn pitkäaikaiseen, joskus loppuelämän kestävään kiinnittymiseen hyväksikäyttäjäänsä.
Ilmiö on hämmentävä siksi, että kokemuksemme mukaan hyväksikäytön uhrien oman hyvinvoinnin kannalta heille on kannattavaa irrottautua hyväksikäyttäjistään ja siitä elämänpiiristä, jossa hyväksikäyttö on tapahtunut.
Uhrin ja hyväksikäyttäjän suhde ei ole lähtökohdiltaan sellainen, että siitä voisi myöhemmin muotoutua terve ja tasaveroinen ihmissuhde. Käytännössä näemme, että suhde usein toistaa hyväksikäytön aikaista dynamiikkaa, ja siten ylläpitää ja tuottaa uhrille pahaa oloa.
Eräs ripustautumisen muoto on yleinen: toisen tai molempien vanhempiensa lapsena hyväksikäyttämän uhrin sidos vanhempiinsa. Vielä vuosikymmeniä tapahtuneen hyväksikäytön jälkeen uhri edelleen toivoo heidän muuttuvan häntä rakastaviksi ja hänen hyvinvoinnistaan huolta kantaviksi ihmisiksi, jollaisia he eivät uhrin lapsuudessa koskaan olleet. Uhri odottaa ja uskoo sovituksen mahdollisuuteen menneisyyden pahojen tekojen suhteen. Välttämättä kukaan muu ei suostu jakamaan tätä uskoa hänen kanssaan.
Epäterveen tunneriippuvuuden kohteena voi joskus olla myös hyväksikäyttänyt sisarus, isovanhempi tai muu lähisukulainen. Kaikissa tapauksissa yhteistä on, että uhrin rajoja rikkoneista ja hänelle vakavia vaurioita aiheuttaneista teoista huolimatta uhri jää elättelemään sisimmässään toivoa siitä, että suhde hyväksikäyttäjään voisi jonain päivänä normalisoitua tasaveroiseksi ja -painoiseksi ihmissuhteeksi tekijän katumuksen ja muuttumisen myötä.
Tunne huutaa vastakaikua
Käyttäytymismalli palautuu lapsuuteen ja sen kiintymyssuhteen malleihin, josta käsin katsottuna ripustautuminen on ymmärrettävää. Lapsi on jo varhain saattanut oppia hakemaan hyväksyntää aikuisilta heitä miellyttämällä ja heidän tarpeidensa eteen uhrautumalla. Insestiperheissä perheenjäsenten roolit ovat sekoittuneet, ja usein lapsi on joutunut astumaan vanhemman rooliin. Hyväksikäytön uhriksi joutunut lapsi on voinut jopa suojella hyväksikäyttäneitä vanhempiaan lapsena, koska on pelännyt asian paljastumista ja sen seurauksia perheelle. Tai suojellut heitä silloin, kun tapahtumat ovat tulleet ilmi, ja vanhempi tai vanhemmat ovat joutuneet rikosvastuuseen teoistaan. Lapsi on mahdollisesti tuntenut häntä hyväksikäyttäneitä kohtaan myös sääliä.
Tämä tunneriippuvuus on osaltaan voinut vaikeuttaa lasta hahmottamasta suhteen omalta kannaltaan olennaista puolta, vanhempien kertakaikkista kelpaamattomuutta huolehtimaan hänen hyvinvoinnistaan ja tarpeistaan. Myöhemmin lapsi ei ehkä aikuisenakaan ole kyennyt pääsemään irti häntä kahlitsevista, vahingollisista lapsuudenajan malleista.
On inhimillisesti ymmärrettävää, että vanhempiensa tai muiden läheistensä lapsena hyväksikäyttämä jää kiinni kaltoinkohtelijoihinsa. Siinä kuvastuu, kuinka tärkeä ja voimakas tarve lapsella on tulla aikuisten taholta huomioiduksi, hyväksytyksi, rakastetuksi ja arvostetuksi. Kaltoinkohtelu ei sammuta lapsen tarvetta rakastaviin vanhempiin. Rakkauden kaipuu jää etsimään täyttymystä silloinkin, kun mahdollisuudet saada vastakaikua ovat jo olemattomat.
Toiveajattelua
Niin tärkeää kuin toivon ylläpitäminen ihmiselle yleensä – ja rikotuille ihmisille erityisesti – on, epäterveen tunneriippuvuuden kyseessä ollessa toivosta on useimmiten enemmän haittaa kuin hyötyä. Ripustautuminen sen toivon varaan, että hyväksikäyttäjä jonkin ihmeparantumisen kautta muuttuisi uhria huomioivaksi, hänestä välittäväksi ja rakastavaksi ihmiseksi, on toiveajattelua, jollaiseksi se melkein aina myös jää. Todellisuus ja sen esimerkit eivät anna tukeaan tälle toiveajattelulle.
Ulkopuoliselle uhrin hyväksikäyttäjänsä muuttumiseen suuntaama rajaton toivo näyttäytyy monesti siten, että uhri eri tavoin miellyttää, palvelee ja yrittää olla tälle hyvä, vaikka ei saisi mitään todistetta tämän muutoksesta. Esimerkiksi vanhempansa hyväksikäyttämä yrittää sinnikkäästi ikään kuin teoillaan ansaita itselleen vanhemmalta jäämättä saaneet asiat kuten arvostuksen, rakkauden ja huolenpidon.
Sen sijaan, että aikuinen uhri keskittyisi huolehtimaan omasta hyvinvoinnistaan, hän kuluttaa voimiaan hyväksikäyttäjänsä tarpeiden ja toiveiden tyydyttämiseen. Hiljaa hän toivoo, että suhde hyväksikäyttäjään muuttaisi tätä ja jossain vaiheessa ravitsisi rakkauden nälän ja paikkaisi vanhat haavat, joita lapsuudesta on jäänyt.
Uhri ikään kuin jatkaa elämänsä elämistä hyväksikäyttäjänsä kautta. Vaarana on, että uhri ei missään vaiheessa pysähdy kuulostelemaan omia tarpeitaan ja ryhdy rakentamaan elämäänsä omannäköiseksi niiden pohjalta. Vuosia ja vuosikymmeniä saattaa kulua, eikä toivottua muutosta omaan elämään löydy sitomalla muutos toisen ihmisen varaan.
Sinulla on oikeus!
Suomen Delfins ry haluaa kannustaa jokaista lapsena seksuaalista hyväksikäyttöä kohdannutta elämään omaa elämäänsä, tekemään asioita omista lähtökohdistaan ja omista tarpeistaan käsin.
Oman elämänsä haltuun ottaminen lähtee siitä, että pysähtyy, kääntää huomion itseen ja kysyy: kuinka hyvin olen elämässäni huomioinut itseni, oman hyvinvointini, arvoni, tarpeeni, toiveeni, unelmani? Arvostanko itseäni tarpeeksi, jotta osaan ja uskallan huomioida ja asettaa oman hyvinvointini muiden tarpeiden edelle?
Itsestä huolta pitävän ja välittävän suhtautumistavan omaksuminen vie jo pitkälle. Sen lisäksi oman elämänsä etusijalle palauttaminen saattaa joskus edellyttää myös vahingollisiksi riippuvuussuhteiksi muodostuneiden ja toiveajatteluun pohjaavien ihmissuhteiden uudelleen arviointia. Huonot, jatkuvasti pahaa oloa aiheuttavat suhteet kannattaa katkaista. Silloin on vain oltava rohkea ja muistettava, että jokaiselle oman itsen kuuluu olla elämän tärkein ihminen.
Sinulla on oikeus, jokaisella on oikeus omaan elämään!
