Kotona nurkkia siivotessa eteeni osui pieni kirjanen, joka sisältää sitaatteja, värssyjä, sananlaskuja, aforismeja ja lausahduksia ilosta. Muistan avanneeni kyseisen opuksen aiemmin vain kerran, silloin, kun en muutoin keksinyt mitä kirjoittaa syntymäpäiväkorttiin. Löysin tuolloin etsimäni, sankarin elämään iloa toivottavan tekstikatkelman. Nyt katsoin kirjaa arvioiden, onko sille mitään käyttöä vai heittäisinkö sen pois. Olen huono luopumaan kirjoista, joten ennen päätöstä vilkaisin kansien väliin. Lopulta päädyin lukemaan koko kirjasen, koska huomasin sen monin osin puhuttelevan minua. Poimin teoksesta tähän blogiin muutamia ajatelmia, joiden arvelin resonoivan muidenkin mielessä. Ajatelmien väliin lisäsin omat kommenttini.

Filon Aleksandrialainen: ”Ilo on sielun nostatusaine.”

Ilon tärkeä hyvinvointia lisäävä merkitys ihmiselle on tiedostettu iät ajat. Se on tavoiteltu tunne, jonka voi aistia miellyttävänä energiana ympäri kehoa. Nostatusaineeksi sitä voitaneen sanoa, koska se pystyy todella kohottamaan, tekemään ihmisen olon lennokkaan keveäksi.

Egon Jameson: ”Maailma on sitä, millaisena sen näemme. Ken näkee sen kauniina, rakastaa sitä, ja jolle maailma on rakas, se ei liikoja masennu sen varjopuolistakaan. Keskeltä kurjimpiakin tilanteita hän itse yhä uudestaan sieppaa kiinni päivänsäteen.”

Kuten muutkin tunteet, myös ilo värittää koko tapamme kokea ympäristöämme. Ollessaan iloinen ihminen suhtautuu maailmaan, muihin ihmisiin ja omiin mahdollisuuksiinsa luottavaisemmin. Samanaikaisesti elämän puutteet ja vastoinkäymiset näyttävät hänestä vähäpätöisemmiltä.

Volter Kilpi: ”Ilo on ihmisen hyvä enkeli. Sen leppeä käsi se on, joka ihmistä otsalle ja sydämelle silittää, ja sulattaa hänessä kaikki jäykkyyden ja tukalan jännityksen solmut.”

Useimmiten ihmiset ollessaan iloissaan ovat tuolloin myös rennoimmillaan ja mahdollisesti myös luovimmillaan. Voimakas ilon kokemus, olipa ilo hiljaista tai kuuluvan nauravaa, saa sisällämme aikaan virtoja, jotka purkavat patoja ja luovat tervehdyttäviä yhteyksiä. Kutkuttavin ilo tai nauru tulee syvimmältä; se on syntynyt kosketuksesta sielumme pohjaan, ja on sellaisena aidointa itseämme.

Pentti Haanpää: ”ihmisen on opittava sieppaamaan ilonsa pienistä ja turhista, jotta hänen elämällään olisi makua.”

On yksilöllistä, ja usein vaikea keksiä, mikä aikaansaa iloa kullekin. Ilonaiheeksi voi riittää pelkkä elämisen tunne (Emily Dickinson) tai suomalaisen sananlaskun mukaisesti käki metsässä tai lapsi lattialla. Orison Swett Mardenin mukaan ”puolet elämän iloista on löydettävissä pikkuasioista, ohimennen siepatuista.” Monelle tuttu onkin kokemus, että ilo tulee yllättäen ja jostain arkisen pienestä asiasta, jota ei osaisi arvata. Ulkoista tapahtumaa tai edes tietoisia ajatuksia ei aina tarvita; ilo voi tulvia mieleen salaperäisistä syistä.

Seneca: ”Opi kuinka tuntea iloa.”

Vaikka ihminen saa kyvyn iloon synnyinlahjanaan, usein sen kokeminen luonnostaan vähenee iän myötä. Kosketus iloon on voinut kadota siksikin, ettei lapsena ole saanut kokea ja ilmaista ilon tunteita. Lapsen mielessä ilo on myös voinut yhdistyä hyväksikäyttöön tai muuhun pahaan, ja tunnetta on vähitellen opittu karttamaan ja pelkäämään. Kodin perintönä on saatettu välittää iloa tukahduttavia uskomuksia, joiden vuoksi ei salli itsensä iloita ja tunne on jäänyt vieraaksi.

Ilon tunteen kadottamisen myötä elämästä jää pois iso siivu merkityksellistä(vää) todellisuutta. Samoin jää käyttämättä ilon olemistamme ja tekemisiämme voimaannuttava energia.

Ilottomuus ei kuitenkaan ole peruuttamatonta. Kadotettua, kartettua tai niukalti koettua tunnetta voi ryhtyä elvyttämään. Oman mielen ilon tuntemiselle rakentamat esteet tunnistamalla ja myötätuntoisesti kohtaamalla yhteyttä ilon kokemiseen on mahdollista luoda uudelleen.

Seneca: ”Ihmiselle sopivampaa on nauraa elämälle kuin surra sitä.”

Mikäli elämä on kohdellut kaltoin, voi tuntea houkutusta nostaa kädet pystyyn sen edessä ja uhriutua. Erica Jong muistuttaa siitä, kuinka ”elämä tarjoaa yltäkylläisesti tekosyitä jättää elämä elämättä.” Hänen mukaansa ”elämän juju ei ole siinä, kuinka paljon tuntee tuskaa vaan siinä, kuinka paljon tuntee iloa.”

Jollain tapaa kyvyssä iloita on kysymys myös asenteesta. Koska asenteitaan voi halutessaan vaihtaa, myös omiin mahdollisuuksiinsa kokea iloa voi vaikuttaa. Pakottamalla ilo ei tule, mutta joskus se voi vaatia kontrollin höllentämistä ja uudenlaista heittäytymistä elämään.

Publilius Syrus: ”Kuinka iloton on hän, joka ei voi antaa itselleen anteeksi.”

Kyvyttömyys antaa anteeksi sisäiselle lapselleen tarkoittaa samalla tämän lapsen ja hänen edustamansa vihaamista. Vihan alla on usein häpeä. Itseen kohdistuva vihantäyteisyys luo maaperän, josta ei kasva aitoa iloa, naurua tai leikkisää spontaaniutta. Lisääntyvä itsensä hyväksyntä ja rakkaus tekevät tilaa ilolle.

Fedor Dostojevski: ”Ihminen laskee huolensa, vaan ei ilojaan. Jos hän sen tekisi, hän huomaisi, että jokaisessa elämänosassa on paljon onnea.”

Useimpien ihmisten elämä nykyään on materiaalisesti yltäkylläistä, mutta samanaikaisesti on paljon tyytymättömyyttä. Monen elämä on huoliorientoitunutta: katse on automaattisesti elämän ongelmissa, joiden kokee estävän ilon ja onnen. Sen sijaan elämän sisältämän hyvän ja ilostuttavan potentiaalin huomaamiseen meitä tarvitsee erikseen havahduttaa. Jokaisen elämässä on valopilkkuja, jokaisen elämässä on asioita, joista voi kokea kiitollisuutta. Huomion suuntaaminen elämässään olevaan hyvään kasvattaa sitä, ja vastaavasti pienentää huolta ja murhetta.

Horatius: ”Iloitkoon sielu nykyhetkessä halveksien tulevaisuuden huolia ja lievittäen katkeria asioita tyynellä hymyllä.”

On tärkeä mutta usein vaikea kyky elää tässä hetkessä. Turhan usein mieli pyrkii märehtimään vanhoja tai murehtimaan tulevia. Ilo jos mikä on hetkessä elämistä. Siksi kykyä tuntea iloa on jotain, josta voi olla iloinen ja jota kannattaa vaalia. Ilon kokeminen kuuluu kaikille.