Saimme tämän koskettavan runon jaettavaksi. Kiitos Tuuli. ❤️

Kun kosketus jää kehoon

Kun lapsuudessa on ollut yksin,
peloissaan,
kaikki tunteet möykkynä rinnassa –

ja sitten kohtaa ihmisen,
joka hymyilee,
ottaa kädestä,
halaa –

siitä tulee koko elämä.

Jokin,
josta ei pääse irti
vuosienkaan jälkeen.

Mieli kysyy:
kuka olit?

Jumala?
Kumppani?
Ystävä?

Miksi se tuntui niin suurelta,
niin intiimiltä,
niin merkitykselliseltä?

Täytyi siinä olla jokin viesti.
Täytyi olla jotain enemmän.

Mutta mieli ei löydä selitystä.

Se kiertää, etsii, yrittää ymmärtää –
eikä saa kiinni.

Se oli lapsen kokemus
aikuisen maailmassa.

Siinä missä aikuinen tietää:
tämä oli rajallinen,
määräaikainen hoitosuhde.

Lapsi ei tiedä.

Lapsi jää.

Kysymään.

Miksi lähdit?
Mitä minä tein väärin?

Ja se kysymys
jää kehoon asumaan.

Vuosiksi.
Hiljaa.
Sitkeästi.

Kunnes –

jokin alkaa muuttua.

Hiljalleen
sisältä löytyy joku,
joka ei lähde.

Hän ottaa syliin,
kun pelottaa.

Puhuu lempeästi,
kuuntelee,
rohkaisee,
kannustaa.

Hän viipyy.

Hän ei katoa.

Hän rakastaa.

Ja vasta silloin ymmärrän:

olen etsinyt äitiä
jostain kaukaa,

mutta hän on ollut täällä
koko ajan.

Minussa.

En vain tiennyt.

Nyt tiedän.

Ja saan levätä.

Minun ei tarvitse enää huutaa,
ei itkeä,
ei heittää saappaita seinään.

Syli löytyy.

Turva löytyy.

Äiti ottaa minut lähelle
ja ymmärtää.

Höpsö minä.

Syli on paras paikka ❤️

– Tuuli –

Oletko jo Suomen Delfins ry:n jäsen? Voit liittyä jäseneksi tästä.

Tilaa maksuton uutiskirjeemme suoraan sähköpostiisi tästä.