Miten lapsuudenaikaisen seksuaaliväkivallan traumat voivat näkyä elämässä myöhemmin, ja miten traumoista voi toipua – yhden selviytyjän tarina

jasenkirje-2023_jpg_22ffd70

Jokaisen lapsena tai nuorena seksuaaliväkivaltaa kokeneen tarina on tärkeä. Jokainen tarina ei valitettavasti tule kuulluksi riittävästi, mutta vertaisten selviytymistarinoista saattaa löytyä samaistumispintaa omiin kokemuksiin ja tuntemuksiin, sekä toivoa omankin toipumisen suhteen.

Tämä artikkeli pohjautuu yhden lapsena seksuaaliväkivallan kohteeksi joutuneen henkilön, ”Annan”, haastatteluun. Haastateltavan nimi on muutettu hänen yksityisyytensä varjelemiseksi. Annan kulkema tie nykyhetkeen ei ole ollut helppo, mutta hänen tarinansa on yhdenlainen esimerkki siitä, että lapsuuden syvästi haavoittavista kokemuksista huolimatta elämä voi aikuisena olla mielekästä ja hyvää. Tämän artikkelin painopisteenä on se, millä tavoin lapsuudenaikainen seksuaaliväkivalta on näkynyt yhden sitä kokeneen ihmisen elämässä myöhemmin sekä millaiset asiat ovat häntä auttaneet pääsemään eteenpäin.

 Annan tarina julkaistaan kahdessa osassa. Ensimmäisessä osassa kerrotaan Annan avun hakemisen ja saamisen kokemuksista, lapsuudenaikaisen seksuaaliväkivallan työstämisestä sekä asian viemisestä poliisille tekijän saamiseksi vastuuseen. Toisessa osassa syvennytään Annan voimavaroihin ja selviytymiskeinoihin.

 

Ensimmäinen osa

Anna on nelissäkymmenissä oleva työssäkäyvä nainen, jolla on kouluikäisiä lapsia. Hänelle on tehty seksuaaliväkivaltaa muutaman vuoden ajan lapsuudessa. Teot alkoivat hänen ollessaan alle kouluikäinen, ja päättyivät vasta Annan ollessa noin 8–9-vuotias. Seksuaaliväkivallan tekijänä oli Annan isäpuoli, eli Annalle läheinen ja tuttu henkilö. Isäpuoli käytti isän roolissaan luottamussuhdetta väärin tavalla, joka on vaikuttanut Annan elämään vielä tekojen päätyttyäkin erityisen haavoittavalla tavalla. Tekijä on ollut Annan elämässä tiiviisti läsnä lapsuudesta aina aikuisuuteen asti, lähemmäs 20 vuoden ajan, aina siihen asti, että seksuaaliväkivallan teot tulivat julki.

Muistikuvat seksuaaliväkivallasta olivat vuosia Annan tietoisuuden ulottumattomissa. Dissosiaatiosta muodostui ikään kuin henkinen suojamuuri pitämään ylivoimaisen vaikeat muistot Annalta pimennossa. Hän kertoo eläneensä lapsuutensa ja teini-ikänsä kuin mitään ikävää ei olisi tapahtunut, ja näin ollen seksuaaliväkivallan käsittely on päässyt alkamaan vasta vuosia tapahtumien jälkeen. Ajan mittaan tekijän tiivis läsnäolo Annan elämässä on kuitenkin alkanut tuntua koko ajan ahdistavammalta ja muistuttaa seksuaaliväkivallasta.

Lapsuudenaikaisesta seksuaaliväkivallasta johtuva oireilu on alkanut Annalla jo noin 10–12 vuoden iässä aluksi syömishäiriönä. Syömishäiriön Anna osasi salata muilta ihmisiltä kotona ja muuallakin. Anna yritti myös purkaa sisäistä pahaa oloaan muun muassa alkoholiin ja tupakkaan jo 12-vuotiaana. Annan itsenäistyessä hänellä alkoi ilmetä entistä laajempaa oirehdintaa, joka oli seurausta lapsuudenaikaisesta seksuaaliväkivallasta. Oireilu on ilmennyt hyvin laaja-alaisesti, muun muassa syömishäiriön jatkumisena, vääristyneenä kehosuhteena, itsetuhoisuutena, itseinhona, ahdistuksena ja masennuksena.

Selvimmin seksuaaliväkivallan vaikutukset ovat Annan mukaan näkyneet vuosien varrella ihmis- ja parisuhteissa hylkäämisen ja rakastamisen pelkona, luottamisen vaikeutena sekä pelkona siitä, tuleeko hän hyväksytyksi sellaisena kuin on. Lapsuudenaikaisen seksuaaliväkivallan vaikutukset ovat yksilöllisiä ja voivat ilmetä eri ihmisillä monin eri tavoin elämän eri osa-alueilla, mutta myös Suomen Delfins ry:lle tulevien yhteydenottojen perusteella esimerkiksi Annan kuvailemat vaikutukset ovat melko yleisiä lapsena seksuaaliväkivaltaa kokeneille.

 

Avun hakemisesta ja saamisesta

Annan oireilu on nuorena aikuisena ollut monimuotoista ja vakavaa, ja Anna on päättänyt hakea apua itselleen. Tässä kohtaa ovat myös hänen muistikuvansa lapsuudenaikaisesta seksuaaliväkivallasta alkaneet palautua selvemmin mieleen. Anna kertoo muistojen palauduttua miettineensä erityisesti sitä, onko hän ollut jotenkin itse syyllinen tapahtuneisiin asioihin, ja olisiko hän voinut itse toimia jotenkin toisin, ettei seksuaaliväkivaltaa olisi tapahtunut.

Annan ensikontakti avun piirissä oli hoitosuhde psykiatrisen sairaanhoitajan kanssa. Hän on saanut apua myös muun muassa perheasiain neuvottelukeskuksesta ja opiskelijaterveydenhuollosta. Psykoterapian hän pääsi aloittamaan lapsuuden tapahtumien tultua tietoisuuteensa ja aikuisiän oirehdinnan alkaessa, ja psykoterapiassa hän kävi läpi kolmen vuoden terapiaprosessin. Lisäksi Anna kertoo osallistuneensa kertaluontoisesti vertaistukiryhmään. Oma tukiverkosto on ammattiavun rinnalla ollut Annalle äärimmäisen tärkeä tuki selviytymiseen. Läheiset ihmiset kannustivat häntä avun hakemiseen, ja myös auttoivat konkreettisesti esimerkiksi varaamalla hänelle ajan terveydenhuollon palveluihin sellaisina hetkinä, jolloin Annan omat voimat eivät riittäneet.

 

Toipumisen vaiheita

Tapahtuneen käsittelyssä ja omassa toipumisessaan Anna on havainnut erilaisia vaiheita. Erityisen merkitykselliseksi oman vointinsa kohentumisen kannalta Anna koki psykoterapian pitkän ja luottamuksellisen hoitosuhteen. Psykoterapiassa Anna on saanut rauhassa ja turvallisesti työstää lapsena kokemaansa seksuaaliväkivaltaa. Psykoterapiaprosessinsa aikana Anna kertoo työstäneensä toki paljon muutakin kuin seksuaaliväkivaltaa ja sen vaikutuksia, sillä hänellä on ollut elämässä muitakin kuormitustekijöitä menneisyyden kokemusten lisäksi. Psykoterapiassa koko elämä ikään kuin avautuu tarkasteltavaksi, ja nykyhetki ja menneisyys menevät limittäin ja lomittain. Nykyhetken kuormitustekijöillä voi olla yhteys menneisyyden tapahtumiin, ja näin ollen voi olla tärkeää käsitellä myös nykyhetken tilannetta.

Seksuaaliväkivallan muistikuvien ja siihen liittyvien mahdollisten itsesyytösten läpikäyminen vie usein oman aikansa. Tällainen kokemus Annallakin on omalla kohdallaan. Käsiteltyään edellä mainittuja teemoja riittävästi, Anna alkoi pohtia seksuaaliväkivallasta kertomista vanhemmalleen, joka ei ollut tietoinen tapahtuneista asioista. Anna kuitenkin pelkäsi pilaavansa vanhempansa elämän, jos kertoisi tälle seksuaaliväkivallasta. Pelkona oli myös se, että vanhempi ei uskoisi Annan kertomaa todeksi. Anna sai kuitenkin psykoterapiassa harjoitella ja valmistautua siihen, miten hän asiasta kertoisi, sekä millaisin eri tavoin vanhempi voisi reagoida kuulemaansa. Lopulta Anna rohkaistui kertomaan vanhemmalleen, mitä hänelle oli tehty lapsena. Tieto oli vanhemmalle luonnollisesti suuri shokki, mutta vanhemmasta muodostui lopulta yksi Annan tärkeimmistä tukijoista hänen toipumisprosessissaan.

Anna toteaa, että avun saamiseksi hänen on pitänyt itse olla todella aktiivinen, ja apua on pitänyt itse osata etsiä. Jälkikäteen ajateltuna Annan mielestä tämä oli turhauttavaa, koska hän oli pahimmillaan vaikeasti masentunut ja ahdistunut, sekä kärsi syömishäiriöstä samaan aikaan. Aina uuden hoitotahon etsiminen ja aina uudelle ihmiselle henkilökohtaisista ja vaikeista asioista kertominen tuntui Annasta raskaalta silloin, kun oma vointi oli huono. Lääkehoitoa tarjottiin herkästi ratkaisuksi voinnin parantamiseen, ja toisaalta lääkehoito auttoikin ammattiavun rinnalla Annaa pääsemään pahimpien vaiheiden yli. Annan mielestä kaikkein eniten häntä auttoi kuulluksi ja kohdatuksi tuleminen.

 

Seksuaaliväkivallan muistot ikään kuin kulkevat aina mukana

Psykoterapiasta oli apua Annalle seksuaaliväkivallan kokemusten käsittelyssä, mutta hän korostaa, että se oli vain hyvin pieni osa toipumistyötä. Yksi kerta viikossa, 45 minuuttia terapiaa on lyhyt aika, ja näin ollen käytännössä suurin osa asioiden työstämisestä tapahtui terapian ulkopuolella. Anna kertoo työstäneensä seksuaaliväkivallan jättämiä jälkiä kaikkiaan yhteensä parinkymmenen vuoden ajan, välillä enemmän ja välillä vähemmän. Anna kuvailee, että seksuaaliväkivallan muistot ovat ikään kuin aina olemassa, vaikka niitä ei aktiivisesti ajattelisi. Toisinaan vieläkin tapahtumat muistuttavat itsestään hetkittäin, vaikka Anna kokee olevansa sinut tapahtuneiden asioiden kanssa.

Elämässä on myös ollut useita jaksoja, jolloin Anna on joutunut palaamaan hänelle tapahtuneisiin asioihin. Erityisesti parisuhteet ovat aktivoineet tunnelukkoja ja seksuaaliväkivallan aiheuttamia ajatusvääristymiä esimerkiksi omasta itsestä, kehonkuvasta, oikeudesta omiin rajoihin sekä toisen ihmisen miellyttämisestä.  Annaa seksuaaliväkivallan muistot eivät enää nykyään vaivaa, mutta pikemminkin sen aiheuttamat tunnelukot aiheuttavat omia haasteitaan tunne-elämässä. Annalle seksuaaliväkivaltaa tehnyt henkilö on edelleenkin jossain määrin läsnä Annan elämässä, mikä omalta osaltaan pitää yllä myös itse seksuaaliväkivallan muistoja.

On melko yleistä, että seksuaaliväkivallan muistot nousevat enemmän pintaan myös esimerkiksi silloin, kun seksuaaliväkivaltaa kokenut saa omia lapsia, ja kun omat lapset käyvät läpi eri kehitysvaiheita. Näin kävi Annallekin. Raskausaika ja omien lasten syntymät ovat laukaisseet pelkoja esimerkiksi siitä, onko hänestä äidiksi tai pystyykö hän käsittelemään omaa lastaan ja lasta kohtaan herääviä tunteitaan. Vaikeampia kausia Anna on käynyt läpi myös silloin, kun hänen lapsensa ovat olleet samanikäisiä kuin hän oli silloin, kun hänelle tehtiin seksuaaliväkivaltaa. Anna huomaa seksuaaliväkivallan vaikutuksia myös siinä, että häntä huolettaa lasten tuleva murrosikä, ja sen myötä mahdollisesti heräävä yltiöpäinen suojelun tarve.

 

Rikosilmoitus

Anna mietti pitkään ja perusteellisesti rikosilmoituksen tekemistä, ja hänen lähipiirinsä kannusti häntä sen tekemiseen. Teot olivat valitettavasti ehtineet jo vanhentua siinä vaiheessa, kun Anna teki rikosilmoituksen, eikä syytettä nostettu. Annan saamista poliisin tutkintapöytäkirjoista ilmeni, että tekijä oli pääosin myöntänyt tekonsa poliisille. Rikosilmoituksen tekeminen oli jo itsessään tuntunut Annasta hyvin raskaalta, ja kun syytettä ei voitu nostaa eikä tekijä joutunut vastuuseen teoistaan, oli tämä kaikki Annalle hyvin lamaannuttava kokemus.

Kaiken lisäksi Anna kuuli vuosia myöhemmin, että tekijä on myös ahdistellut seksuaalisesti Annan velipuolen teini-ikäisiä kavereita. Tämän tiedon myötä Annaa suretti, miksi tätä henkilöä ei ole saatu pysäytettyä jo aiemmin. Vielä tänäkin päivänä Annalle tulee ikävä olo siitä, että tekijä saa kulkea muiden joukossa vapaalla jalalla, kaikesta tekemästään huolimatta. Tällaiset epäoikeudenmukaisuuden tuntemukset ovat varsin ymmärrettäviä ja yleisiä vastaavissa tilanteissa, ja niitäkin voi olla tärkeä käydä läpi oman hyvinvoinnin ja asiassa eteenpäin pääsemisen kannalta.

Anna kertoo reagoivansa voimakkaasti lukiessaan uutisia lapsiin kohdistuvista seksuaalirikoksista ja tekijöiden saamista tuomioista, koska usein tekijöiden saamat tuomiot tuntuvat Annasta hyvin lieviltä suhteessa siihen, millaiset vaikutukset seksuaaliväkivallalla on sen kohteeksi joutuneelle. Seksuaalirikosten vanhenemisajoista puhuttaessa Anna toteaa, että seksuaalirikoksissa teot eivät uhrin näkökulmasta vanhene koskaan, sillä kokemus seksuaaliväkivallasta vaikuttaa ihmiseen pitkiä aikoja tapahtuneen jälkeenkin. Vaikka seksuaaliväkivallan muistot eivät aikuisuudessa merkittävästi vaikuttaisi jokapäiväiseen elämään, voivat ne muistuttaa itsestään esimerkiksi ajatusvääristymien ja tunnelukkojen muodossa. Tällä tavoin ne eivät seksuaaliväkivallan kokijan näkökulmasta koskaan pääse vanhenemaan.

Artikkeli on julkaistu Suomen Delfins ry:n uutiskirjeessä helmi-maaliskuu 2-2023.

Tilaa uutiskirje suoraan sähköpostiisi tästä.

 

Oliko tämän sivun sisältö mielestäsi hyödyllistä?
+1
4
+1
0
+1
0

Lisää aiheesta:

Luottamuksellista apua ja neuvoja myös:

Ajanvaraus

Varaa itsellesi sopiva aika keskustelulle:
Ajanvarauskalenteri

Neuvontapuhelin

050 583 5000
ma 9-10

Chat

maanantaisin 12-14

Katso iltachatit täältä.

Vertaistuki

Katso paikkakunnat ja ajat täältä sekä chatryhmät täältä.

Tukisuhde

Oman tilanteen pohdinta koulutetun tukihenkilön kanssa.

Scroll to Top